Nyt vasta, kun pääs vihämiehen luo ja siinä jo iski ja löi, hän katsoi, kuinka ne joutui nuo hänen Vaasan-poikansa rakkaat, hyvin tokko ne rynnäköi.
Ja siinä jos muut näki rinnallaan hän kaikki, se kelpas, se, kas silloin huusi hän riemuissaan: »Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt ollaan herroina me.»
Mut joukko jos käy ja hän harpaten tulen keskeen jo kerkeää: »Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Viiskymmentä miest' oli johdossaan, sotakäsky kun maassa soi; ne harveni pois vähän kertanaan, kakskymmentä Vaasan-poikaa nyt rintamaan hän toi.
Mut harvatko, taajatko, niin tai näin,
Zidén saman siitä ties,
tapa vanha häll' oli käydä, päin:
»Nyt pankaa joutua, poiat,
Mars perässä vain, joka mies!»
Oli Virran taistelu parhaillaan, hänen viimeisens' oli tää; ja kaikki hetkestä riippui vaan, Fahlander, Malm ja Duncker alas rantahan rynnistää.
Ei ollut heitä kuin sataa kuus, Tutshkov tuhat miestä toi, mut näin tuo uljas Fahlander huus: »Nyt mennään kolmin joukoin, kuka ensin ehtiä voi?»
Sanat nuo nepä korvin kuuli Zidén, sen maar pian nähdä saa. »Eespäin», hän huusi »jalat liikkeeseen! Hurraa, pojat vaasalaiset, nyt mies se, ken kiiruhtaa!»
Ei ensi kertaa hän huutanut näin ja käskenyt joukkoaan, mut näin viel' ollut ei vimmapäin vihamiehen parvea vastaan hän syöksynyt milloinkaan.
Muut kaukana viel' oli, kolme saa hän haavaa jo kohdastaan. Nyt murtui voima, hän katsoi taa, avun tokko ne tuo, pojat onko päin urhakat puskemaan.