Hän vaipui maahan, hän katsomataan yhä katsoi, jo ymmälle käy. On vieressä korpraali-vanhus vaan, yks ainoa Vaasan-poika, ei merkkiä muista näy.
Jo kohdalle ryntäysjoukko sai, hän siihen silmänsä loi: »No, tuossa tullevat miehet kai?» Mut turhaa, niitä ei kuulu, ei enää hän malttaa voi.
»Nyt voittoon rientävät muut, mä en vain miesteni joutuvan nää. Voi Herra, häpeä semmoinen! Kuin kilpikonnat ne kulkee, nyt taaskin ne jälkeen jää.»
Mut auki sammuvan silmän luo korpraali sen kuullessaan: »Ei, luutnantti, ei puhe kelpaa tuo! Ei häpeän syytä nyt! Taistoon väen veitte te urhokkaan.
Jos rynnänneet kera kaikk' ois niin, tuho pienempi ollut ois. Nyt viime mieheen me kaaduttiin, etupääss' oli Vaasan joukko, siks sen tuli korjasi pois.
Sen koommin katsonut ette taa, kun käskitte: käykää päin! Mepä seurasimme, se uskokaa, jok' ainoa urhona kaatui, ei muuten he viipyis näin.»
Käden nostaen luutnantti vielä nous verihiekalle istumaan, näkö seestyi, suurin lainein sous povi kuoleman tuokiolla, hän heilutti hattuaan:
»Vai kunnialla siis kaatuivat eturinnassa rientäin he, ja luutnanttiaan liki seurasivat? Hurraa, sepä sukkela temppu, nyt kuollaan herroiksi me!»
TORPAN TYTTÖ
Ja päivä iltaan kallistui jo, kesäiltaan vienoon, valahti rusko vaimennut majoille, maille tienoon, väsynyt päivän vaivoista miesparvi vaeltaa, työn tehtyään se riemuiten nyt kotiin palajaa.