Lemulla oli verinen jo päivä päättynyt, ja kaatuneitten viimeinen valitus viihtynyt; maat tummui, tummui vetten vyö, kuin hauta hiljainen ol' yö.
Veen vierelle, mi taistelon kuvasti taannoisen, soturi vanha jäänyt on, Suursaaren aikuinen, pää kättä vasten, kalmaiset jo kasvot, veret vierrehet.
Hält' ystävä ei yksikään jäähyväissanaa saa, maa, jota kastoi verellään, ei ollut synnyinmaa; kotonsa Volgan äärell' on, tääll' on hän vieras suomaton.
Vain joskus silmän sammuvan hän vaivoin kohottaa; mies nuori samaan santahan, lähelle kuolevaa, on kylmennyt jo; tuohon jää se tuijottain, ei muuta nää.
Kun luodit löi, kun sota soi, maa huurtui hurmehin, niin vihan miekka salamoi kädessä kummankin. Nyt nuoren miel' ei taistohon, nyt suopi vanhus sovinnon.
Mut yhä kulkee hetket yön,— mist' airon loiske tuo? Kuu tanterelle verityön jo paistehensa luo: vesillä yksin neito sous, jo rantaan ehti, maihin nous.
Miks, aave rauhaton, sa sait luo tuonen niittomaan? Käy ruumis ruumiilta hän vait ja kyynelehtii vaan. Vait käy kuin varjo,—valvahtui jo vanhus, katsoi, kummeksui.
Mut vaellusta seuraten ain' yhä hellemmin hymyili silmä suruinen ja miettiväisemmin; jo sydän aavistanut lie, mihinkä kulki neidon tie.
Hän vartoi: tyttö läheni, kuin kutsun kuullut ois, niin suoraan, varmaan, ääneti, kuin henki häntä tois. Jo saapui valaistessa kuun jo sattui katse kaivattuun.
Hän näki, nimen äänsi,—suu ei vastausta suo; sylihin vieno viskautuu,— ei sulje syli tuo; läväisty rinta elvy ei, vait kaikk' on, kaiken kalma vei.