Yks silloin kyynel pisaroi jo silmään sotilaan, yks sana huuliltansa soi, yön ymmärtämä vaan. Hän nousi, astui askelen ja kuoli neidon etehen.
Tuon sanan tulkita ken voi, min siinä virkkoi mies? Suruisa katse, min hän loi, ja kyynel mitä ties? Ja neidon luo kun päästyään hän kuoli, mitä miettikään?
Oliko tunnon tuskaisen se viime tunnustus, sydäntä etsi sydämen sovintohuokaus? Suriko että päällä maan vain sorretaan ja sorrutaan?
Toi hänet tuima vainotie, meit' iski miekka tuo; mut unhoita, mit' ollut lie, vain veljeskättä suo! Eloa koskee koston lait, mut haudalla on vaino vait.
OTTO VON FIEANDT.
Ristiinasta oli mies, Otto Fieandt, hänpä ties muille käskyjänsä antaa, vesa vanhin veljeskantaa.
Sodass' oli tosiaan everstluutnantti hän vaan, armeijass' ois olla suotu, jos ol' luonto toisin luotu.
Vaan hän piti oman pään, jäyräs omaa jälkeään, käskyyn kääntynyt ei toisen, sai siis joukon erikoisen.
Entä näkö: asunaan harmaa haaratakki vaan, tehty kotikankahista, villat kotilampahista.
Taaton lakki laellaan kiilsi pitkää pitoaan: tälle jäi, kun Lappeen nurmeen taatontaatto vuoti hurmeen.