Lyhyt, väljä talvisäin tuohon lammasturkki—näin, pikisauma-saappahassa ruodun eess' on satulassa.
Eip' ois urhon näköinen kansan nähdä nykyisen; aika toinen, toinen tunto, syvemmällä pilli kunto.
Miekka suotta vyöllä vaan; tokko laukaustakaan sodass' ampui, taivas tietää; epäellä seikkaa sietää.
Ruudit, raudat, lyijyt, ne huoleks jäivät miehille; ne, ne lauloi, hänpä soitti, ruoska kourass' ukko voitti.
Sillä sivalteli vaan eestä kuninkaan ja maan, niinkuin tammi vankkumatta, urakassa uupumatta.
Kestää vaikka päivän tais, huoli viis, ken voiton sais, tappelun vain tahtoi voimaan, siihen ruoska valmis soimaan.
Kiireeseen ei Suomen mies ole luotu, sen hän ties, vauhtia siis auttaa koitti, miehuutt' ei, vaan tapaa moitti.
Piippu piti olla vaan, muuten hyv' ei ollutkaan; sauhu suussa voimin kaikin ruhtoi, vaikka selkään saikin.
Kesken parhaan kahakan pisti uuden tupakan, lähin mies sai viivähdellä, tulta hälle viritellä.
Joukkoonsa taas ennättäin, veress' yltä, hiessä päin, seisoi ruoskahansa käyden, kiskoi tuprun keuhkontäyden.