Jopa hetki se löi, jota vartosi hän, ja hän riensi Fahlanderin luo »Rivit onko nyt valmis se särkemähän, kuten ennenkin, väki tuo? Mä pöyhkeillä ryssien annoin. Haa, kuin mies, ne nyt raivatkaa.»
Sana tuo, sepä riitti, ei tarpeen muu, väki riemunsa ilmoille huus; päin ryssiä korskia viskautuu nyt urhoja sataa kuus; rivi riviltä laastihin lauman nuo, loput sortuivat sillan luo.
Sandels, hän luo väen voitollisen tuli rantahan ratsullaan. Ohi joukkojen lens' ori valkoinen veripurppura-hohteessaan, ja nyt kenraali tervehti tenhoutuin sotarintaansa riemusuin.
Ja hiipivä nurku on hiljennyt, salakuiske ei enää soi, ilo ilmoille myrskynä puhkesi nyt ja se hälle kiitosta toi; hurraa tuhatääninen raikahtaa: »Kenraalimme uljas, hurraa!»
KAKSI RAKUUNAA.
Toinen oli Stool ja toinen Luoti heistä nimeltään, yhtä vahvat, yhdenmoinen miehuus mielessään, saman Saimaan rantamalla yhdess' ylenneet, saman kurkihirren alla kuomat kiistelleet.
Rakuunoiksi sitten saivat saman päivän ennättäin; veljinä he vaarat, vaivat kesti vierekkäin; eipä jäänyt heiltä vielä vanha kiista pois, kilpasivat sotatiellä, kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa olivat he mainitut, siinä heit' ei voittavansa kenkään kerskunut. Kumpainenkin korpraaliksi kohta tehtihin, mutta yhtä riitaisiksi jäivät sittenkin.
Viel' ei virkaan-nousijoilta taannut vanha kilpa tää, toinen toist' ei ansioilta jäljemmäksi jää. Tasan kumpaisenkin kulki taival kunniaan, Luodin' kun soi nimi julki, Stoolkin mainitaan.
Jopa toisen puolle häilyi viimein onnen vaakapuu; Luoti vammatonna säilyi. Stool hän haavoittuu. Hoitolassa sai nyt heikko maata tuskissaan, sinne jäi, kun soti veikko, jouten virumaan.