Monta kuuta kurjaa siellä viimein viettäneeksi saa, parvehensa urhomiellä taas hän palajaa; vaan jo parven paras kohtaa monta vertoinaan, Luoti-veikollapa hohtaa merkki rinnassaan.
Stool hän näkee ystävänsä onnen uuden, mainion; mitä tuntee mielessänsä, siitä vaiti on, sit' ei sanat, silmäykset silloin ilmaisseet.— Nyt ol' yhdess' ystävykset päivän retkeilleet.
Kylliks oli partioita käyty, aik' on kääntyä. Tomu tuiskuu, kasakoita, näkyy äkkiä. Luoti lausui: »Käänny, niitä viis on kaikkiaan. Kahden emme, veikko, riitä, suott' on vaara vaan!»
Stool hän nauroi katkerasti: »Oikein! Tyhmää jäädä ois! Veres säästyi tähän asti, nyt se vuotaa vois. Yksinkin ma koittaa voinen. Mene! Tuon jo ties: liian hyv' on leikkiin moinen merkkirinta mies!»
Sen kun virkkoi, päin sill' erää korskasti jo kannustaa, heristäen miekan terää, katsomatta taa. Toinen vimmass' ett' on vihan, siit' on huoleton, jääköön, tulkoon—yhtä ihan yltyneelle on.
Seisahtua ei hän aio, kohti häll' on kulku vaan; maistaa hältä miekkaa sai jo poika aromaan. Nousi parku, pauke, koki kostoon rynnistää kumppanit, mut korkein toki viel' on Stoolin pää.
Vaan on onnellakin raja, voitto väistää voittajaa, ratsuinensa ratsastaja kenttään kellahtaa. Taistelee, vaikk' ei se auta, maassa vielä mies, vaikka neljän peitsen rauta hälle turmaa ties.
Aukee suu jo tuiman surman, jäljell' on vain tuokio. Kenpä enää torjuu turman? Siin' on Luoti jo! Surmaajat hän kohta suistaa irti veikostaan; ken nyt kaatunutta muistaa, taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yksi; Luoti myös sai haavan vuorostaan; hetki hengen-kallis, vuoti veri virtanaan; käsivarren voima voipuu, toivoa ei näy; taaspa pystyyn Stool jo toipuu, taisteluun taas käy.
Pian loppu selvis sen nyt; vielä virkkaa taru tuo, illall' että Luoti mennyt Sandelsin ol' luo. Kourass' urho koristintaan näytti: »Myöntäkää; Stoolillekin raha rintaan, taikka täss' on tää!»