Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa.»
Lausui, tyynnä rinnoillensa risti käsivarret, vaiti kallistui hongan juureen, kohta raittihisti siinä ukko uneksui, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta, viime taistons' oli taistellut, voima mennyt Suomen sankarilta, murheen aika alkanut; niinkuin aallon murtaa rannan paas, sotajoukko taapäin painui taas.
Kussa kulki, kuului haikeinta tuskaa, huolta hukkuvaisen maan; rauhaa saanut valvova ei rinta, vanha Hurtti nukkui vaan; rintamaan Kamenskin särkemään uros harmaa lepoon laski pään.
Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan Kustaan päivät, nukkui sikeään siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan kuin ei viime yönäkään, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.
KULNEV.
Kun iltaa viel' on hetkinen ja huvitusta muisto suo, niin Kulnevista juttelen, lie sulle tuttu tuo. Kas siinä oikein kansan mies, hän elää ja hän kuolla ties, mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin.
Yöt päivät yhä taistella, sit' ilonansa piti hän ja kaatumista kukkana, vain sankar-elämän. Mik' aseheksi sattuikaan, yks kaikki, kunhan kaatui vaan, jos miekka, piikki, pikari, jos joi, jos otteli.
Hän harras myös ol' lempimään, koht' iski silmän impysiin; tulesta tuskin pääsikään, jo tanssit tanssittiin. Yön sitten armasteltuaan hän kengän riisui kullaltaan ja viiniä sen täynnä toi ja lähtömaljan joi.
Tuon muodon jospa nähdä sait! Monella vielä maassaan on kuva, jottei mointa kait: paljasta partaa vaan. Käyt luo, ja parrakosta suu jo nauraa, silmä seijastuu, niin avoin, hertas, huoleton: siin' ukko Kulnev on.