Tääll' olla meidän armast' on, suloista, suotuisaa; kuin käykin arpa kohtalon, maa, synnyinmaa meill' oma on, maan päällä aarrett' ainoaa meill' oisko armaampaa?
Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja lausua: Kas, tuoss' on se, maa armas isäimme!
Vaikk' kultapilvein loistohon kotomme vaihtuis tää, tasalle tähtikarkelon, miss' ilo sointuis itkuton, ain' aatostemme määränpää ois raukat rannat nää.
Maa tuhatjärvi, kantelon, vakuuden vanhan maa, kotomme suoma kohtalon maa isäin, lasten, kaitkohon sua tyyni miehuus, aikain taa ain' ollos vapaa maa!
Sun kukoistukses kuorestaan viel' aamuun aukeaa; viel' lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa.
VÄNRIKKI STOOL.
Viel' entisaikaa muistamaan mun aina mieli halaa, niin moni tähti tuikettaan tutusti sieltä valaa. Ken kera käy? Mun tuonne tie luo tumman Näsijärven vie.
Siell' oli mies—hän aikoinaan ol' ollut sotamiessä; nyt vänrikki ol' arvoltaan, mutt' onni takatiessä. Ties kuinka samaan talohon satuimme saamaan asunnon.
Mies olin silloin taidokas, niin luulin, vaikka miksi, ma olin ylioppilas, mainittiin maisteriksi; makeat paivät »mensa» soi, Stool armoleipää atrioi.
Mull' oli »Gevlen-vaakunaa» ja piippu, merenvahaa; Stool poltti kotitupakkaa, jos puutetta ei pahaa; mut sammal vain, kun sattui niin, niveräpiippuun pistettiin.