Oi kulta-aika, autuas kuin lento leikin sulon, kun nuor' on, ylioppilas ja huoli ei toimeentulon, kun viel' ei paina murhe muu, kuin että viiksetön on suu!
Hädästä muitten tiennyt en, ilosta sydän sykki, vahv' olin, punaposkinen ja suonet tulta tykki. Niin olin nuori, riehakas ja korskempi kuin kuningas.
Mut nurkumatta majassaan Stool, ukko unholoukon, loi nuottaa, imi piippuaan, soi telmää nuorten joukon. Tuommoisen suhteen, sen maar ties, ol' ollakseen jo melko mies.
Minulle riemu riemujen ol' ukon käyrä varsi ja muoto, ryhti ryhmyinen ja vanha vaateparsi, vaan kyömynokka erikseen ja rillit rihmasankoineen.
Monesti läksin äijän luo ma ilveilylle suotta. Sep' iloni, kun suuttui tuo ja hältä ratkes nuotta, kun kävyn kädestänsä vein ja paikoin väärän silmän tein.
Hän kimpos silloin sijaltaan, mun uksest' ulos työnsi; mut hyvä sana, sauhu vaan, ja taas hän rauhan myönsi. Noin tulin toiste taas ja noin kuin ennenkin ma ilkamoin.
Ett' oli ukko aikoinaan nuor' ollut hänkin kerran, edemmäs tullut matkallaan ja nähnyt toisen verran, sit' en ma silloin aatellut, siks olin liian oppinut.
En, että maan, nyt mullekin niin rakkaan, eestä antoi verensä innoll' alttihin, jalosti kalpaa kantoi. Niin olin nuori, riehakas, hän vänrikki, ma kuningas.
Mut kerran, kuinka ollakaan, jo riehuun mieli kyltyi. Talv' oli päivää vaaksa vaan, mut sekin pitkäks yltyi; ol' outo olla tykkänään, en ollut päähän päästäkään.
Ma ensi kirjaan kurkoitun nyt tarpehessa raton kuvaus Suomen taistelun, tekijä tuntematon. Vain armosta tuo kanneton lie päässyt muiden joukkohon.