Mut ollut Suomen sotijoiss' ei miestä, jok' ei mielessään pitänyt Kulnevista ois kuin sotaveljestään. Kun tutun naaman näytti vain tuo kamu maasta kasakkain niin Saimaan rannan kontion suu ilon irvess' on.
Ja hän myös näki riemastuin tään kourat, usein kohdatut, ja rynnisti, ett' oli kuin ois vaivan maksanut. Sit' ottelua nähdä sies, kun Kulnev sekä Suomen mies noin väkipainin painivat, nuo vahvat molemmat.
Hält' ammoin miekka herposi, hän kaatui taiston telminään, mut maine maansa loistoksi jäi jälkeen elämään; ja missä vaan hän mainitaan, hän sankariksi sanotaan; oi kallis sana: »sankari», kun saat sen maaltasi!
Se miekka meille turmaa ties, se peitsi syvään pisti, vaan on meillekin kuin oma mies hän rakas maineeltaan; ei lippu niin, ei isänmaa voi veljeyttä vahvistaa, kuin miesten kesken liiton lyö yht' uljas miekantyö.
Siis hurraa Kulnev urholle, et monta löytää moista voi; jos vuodattikin vertamme, sen sota hälle soi. Jos oli meille vihamies, no, senpä hänkin meistä ties; jos riemull' iski hän kuin me, pahoinko tehty se?
Vihattu olkoon raukka vain, hän jääköön pilkkaan, häpeään, mut eläköön, ken uljas ain' on ollut retkellään. Ken vain ol' oiva sotilas, hänellä hurraa riemukas, kuin liekin säätty elon tie, lie vieras, veikko lie.
KUNINGAS.
Kuningas Kustaa Aadolf hän nousi salissaan, lopetti hiljaisuuden ja loihe lausumaan. Täll' erää kolme hällä ol' luku kuulijain: Toll marski, kreivi Piper, Karl Lagerbring, ne vain.
Ja kuningas nyt virkkoi, vakaasti lausui näin: »Ei Suomen-armeijamme käy ees-, vaan taaksepäin. Ei Klingspor toiveitamme näy täyttää voivankaan, on Viapori viety, se poissa pylväs maan.
Me ilmestystä jääneet olemme vartomaan, mut arkkienkeliä ei vielä kuulu vaan. Sill' aikaa sodan melske on siirtymässä luo; se meille, kuninkaana, totista huolta tuo.