VIAPORI.
Taas luona takkavalkean ma istuin illansuun Stool-ukon kanssa, tapahan jo ammoin totuttuun. Juteltiin, pilaa laskettiin, niin Viapori mainittiin.
Sen suotta virkoin vain, mut vait jo leikki jäi: »Kenties Ehrnsvärdin saarilinnan sait sa nähdä, nuori mies, se Pohjolan Gibraltar on!» Stool alkoi synkän muistelon.
»Graniittisilmin tarkastaa se äärtä ulappain, sen Kustaanmiekka kohoaa ja uhkaa: 'Tules, vain!' Ei lyömään liiku miekka tää, se murskaa, kun se välkähtää.
Äl' uhmin saavu saaren luo, kun vaino vallitsee, kun meren kuningatar tuo vihasta synkkenee: tuhansin kidoin kuolemaa kanuunat sieltä karjahtaa.
Ajettu pohjan äärihin jo oli Suomen mies, mut toivo viittoi vieläkin, ja hehkui innon lies. Viel' uskoit, turma torjutaan, kun Viapori meill' on vaan.
Ei silmää, jok' ei salamois, kun kuului nimi tää, pois haihtui nurku, huoli pois, pois puute, pakkassää. Taas Suomen karhu rynnäköi, ravisti kämmentä ja löi.
Useinpa urhon harmajan etäällä kodistaan tuon nimen kuulin lausuvan yön hangell' istuissaan; viluhun lämmintä se loi, se kodin, kaiken hälle soi.
Mut etelästä kummia käy huhu kuiskimaan, häväisty asekunnia, maanpetos mainitaan; se kaikkialla herättää vain ylenkatsett' ylpeää.
Iäti päivä muistetaan, mi tuotti todeks sen, kun iski tieto tullessaan kuin jylhä ukkonen: on mennyt viime toivo maan, on Pohja vailla porttiaan.