Merenkö aalto ahmaissut sen oli pohjaton, salama taivaan murskannut sen kantakallion? Sen valleilta mi miehet vei? Kysyttiin,—vastausta ei.
Vaan moni jäyhä rinta nyt pakahtui huokaamaan, ja silmä, harvoin vettynyt, se uhkui virtanaan; ol' isänmaa nyt vainaja, me itkimme sen haudalla.
Oi elo! Mies, ken syynä sen ol' itkun kuohuntaan, jaloimman sankarseppelen sai kerran kunnoltaan: hän Ruotsinsalmen voittohon vei kerran Ruotsin laivaston.
Mut vaikka maailmat hän ois valaissut miekallaan; vaikk' auringot se varjoon lois, hänt' ylenkatsotaan. Se palkka petturilla on Ehrnsvärdin hautakallion.
Sua runot viehtää, nuori mies, ja muistot, muinaisuus, nää kertomani kenpäties suo langan lauleluus; tuo silloin julki musta työ, mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturill' ei olla saa, ei juurt', ei last', ei vanhempaa.
Vain virka: kalpa kavala tukena Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan— niin nimi kurjan olkohon, se keveämpi kuulla on.
Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se tuo, kuin mihin tahran löi se mies, ken Sveanlinnan möi.»
DÖBELN JUUTTAALLA.
Rovasti lausui: »Hukass' on, sen huomaan, jos kuolee noin, tuo Döbeln uskoton. Ma tulen hälle neuvon, lohdun tuomaan, ja hän, hän hiljaa kuulee tuokion, jo karkaa ryntäilleen, jo kuohuu sappi, 'hoi renki', huutaa, 'tiehens' aja, pappi, ja laita, ettei täällä suunsa soi!' Tuo puhett' onko sen, ken kuoloon astuu? mutt' onnestaan häll' olkoon oma vastuu, ma tein, mink' ihminen ja pappi voi.»