Noin, atrioiden pöydän runsaan ruokaa, rovasti haastaa mahtavuudessaan, hän haastaa noin ja huolekkaasti huokaa ja palan vielä viiltää paististaan. Mut tuskavuoteellansa Döbeln hiutuu, tulessa silmä hehkuu, rinta riutuu, ja poski hohtaa kuumepurppuroin. Päin pohjaa juur' ol' ollut joukon retki, kaks yötä, päivää, käyty joka hetki, hän itse Joensuuhun tullut noin.

Hän tunsi polttavaista tulta suonen mut polttavampaa vielä mielessään, ja, tuska, tuimempi kuin tuska tuonen, syvällä hehkui hänen silmässään. Hän laski joka tuokion, mi kiiti, hän kuunteli, hän vartoi, katse liiti lepoa vailla yhä oveen päin. Mies nuori, vakaa muodoltaan, sen avaa, luo kenraalin käy, kohti sairaslavaa, ja Döbeln vieraallensa virkkaa näin:

»On, tohtor', usko moni turha kaava, ja vapaauskojiin mä kuulun kai, mut luotan lääkäriin, tää otsan haava ja ystävä Bjerkén sen aikaan sai. Siks olen niellyt nesteet, juomat juonut, kuin lapsi kuuliaisna maannut, suonut tuon patterinne pöytää koristaa. Lait teille, tiedän sen, ne tiede laatii; mut päiviksi jos tähän mun ne vaatii, mä sanon: niinkuin mies ne rikkokaa!

Mä tahdon nousta, päästä taudin alta, mun täytyy, vaikka takaa kuoleman! Tuon kuuletteko, jyskeen Juuttahalta? Siell' arpa lankee Suomen armeijan. Jos siell' en vaaraan vapahdusta hanki, niin taittuu tie, niin Adlercreutz on vanki— kuin käy sun sitten, väki urhoinen? Ei, tohtor', ei, te tietkää annos antaa, mi nyt mun nostaa, vaikka tuskan kantaa saan huomenna ma kymmenkertaisen!»

Mies nuori synkistyyi kuulemastaan, vaan jalot kasvot, kohta selkenee; hän käden tyynnä laskee pöytää vastaan ja tyyten tyhjäksi sen pyyhkäisee. »Nyt, kenraali, ei estett' ole näissä!» Ja puna kirkkahampi poskipäissä nous Döbeln, vaikka polvin horjuvin: »Nuor' ystäväni, kiitos, veljen syli! te mua ymmärsitte muitten yli; olette mies, niin olen minäkin.»

On laannut jyske,—kuolon viljankorjuu jo Juuttahalla ensi touon vei, ja Suomen joukko murtuneena horjuu, on valmis kuoloon, mutta voittoon ei. Vain ensi rynnäkön sen ryhti taittoi, mutt' uuteen, kaikki murskatakseen, laittoi jo Kosatshkovski sotalaumojaan. On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä, kun vaara, äsken, paennut, pään päällä takaa salamoineen uhkaa uudestaan.

Nuo tähteet monen kalliin voiton tieltä, rivimme harvat, ken ne koota vois? Uljuutta, kullan-uskollist' on mieltä, vaan pois jäi itse järjestäjä, pois. Hän, vaaroissamme kirkkain toivon tähti, mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti satahan verileikkiin ihanaan, ei myötä ois, kun viime koitos kohtaa, urosten tyynen kuoloon-käynnin johtaa, ei hän, mut sattumus nyt saisi vaan.

Ei jää se unhoon, seisoithan sa siellä, sa usein nähty, riehuss' ottelon, sa riemu sille synnyinmaalle vielä, mi vaiheitas, Eek uljas, surrut on! Kuin jalot kumppanis, sa kyllä tarmoin voit taistella, vaan johtaa neuvoin varmoin, sen neron sairas yksin omistaa. Vait olet, valmis vaihtoon iskuin uutten, Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen, Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.

Vait! Kuule! Kunnahalla hurraa kulki. Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on? Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki mies mieheltä nyt raikuu rajaton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyöryn lailla ryntää laaksohon. Haa, hän on tullut, joutui johtajanne, mies pienokainen, otsallansa vanne, se jalo, uljas, armas kenraal' on!

Vaan hiljaa! Kuule! Käskemään jo ryhtyy nyt taiston pirstomaa hän joukkoaan, luo ratsastaa, ja ruotu ruotuun yhtyy, uus uhka syttyy sotarintamaan. Aseissa miestä välkkyy seinä sankka, taas joukko musta, ryysyinen on vankka, on valmis, järjestynyt, hirmuinen. Ei enää kamppaella vain ja kuolla, ei, voittaa mieli väell' on nyt tuolla, nyt toinen henki täyttänyt on sen.