Vaan Döbeln joukkons' esirintaa pitkin, taas rohkaistun ja vahvan, ratsastaa, sen kaikki ruodut, rivit, soturitkin terävä silmä tutkii, katsastaa. Sen Suomen mies kuin Ruotsin nähdä voipi, ett' aatos suuria häll' askaroipi, ol' ilme miettivämpi muulloistaan, mut kovin lauha myös, ja usein uroon myhähti tuima suu, kun kehen juroon hän katsoi arpipäähän tuttavaan.
On, Kothen, joukossas korpraali moinen, numero seitsemäs, Standaar. Häll' on jalassa saapasruoju, jalka toinen on verissä ja aivan verhoton. Pysähtyi Döbeln sillä kohtaa heti, vei käden otsaan, kulman ryppyyn veti, asua urhon harmaan katsoi vait. »Olithan», virkkoi viimein, »kera työssä, Lapuall' olit, Kauhajoella myös sä, tämänkö palkan voitoistamme sait?»
»Kenraali», näinpä vastasi nyt ukko, »on oma antamanne pyssy tää. Viel' ehyt piippu on, lyö tulta lukko kuin ennenkin, ei tarvis enempää. Ken moittis, ett' on kehno mulla puku? Kun on kuin muut, niin huonommaks ei huku, ja miest' ei takki tee, ma luulisin. Jos kengässä tai ilman, vähät tuosta; vain taatkaa, että seistä saa, ei juosta, niin jalka jaksaa saappahattakin.»
Ja vaiti vanhukselle hattuansa kohotti Döbeln, kunniata soi. Luo Brakelin nyt riensi ratsullansa, Larm rumpaliin hän siellä silmän loi. Ol' ukko tuttu Kustaan sodast' asti, nyt käsi vanha liikkui kankeasti, käy pärrytys töin tuskin hältä päin, hän paraadeissa harvoin nähtiin myötä, siell' aina, missä tehtiin verityötä. Hänelle kenraali nyt lausui näin:
»Jo etkö uuvu virkas urakassa, tääll' eikö, veikko, miestä nuorempaa? Siin' aamust' asti seisot puutumassa, et liikkumaan nyt palikoitas saa.» Sen kuuli uros mielin puolikarsain: »Kenraali, toist' on vanhan, toista varsain, eik' enää käy kuin poikasilta työ; mut katsominen miest' on kätten voimaan! Kuin Armfelt huutakaa: 'Mars, rummut soimaan!' ja harvaan Larm, mut hartahasti lyö.»
Hymyillen sankar Lapuan löi kättä uroolle aikuiselle Armfeltin. Joelle siitä riensi viipymättä luo vapaajoukon Gyllenbögelin. Nyt nuorukaisen, auralt' äsken tuodun, hän keksi kalvakan ja eessä ruodun huus ratsultansa äänin ankaroin: »Ken olet, moukka? Virka, mistä huollaan? Viel' etkö tiedä, kuinka miesnä kuollaan? Sua vavistaako, valju raukka, noin?»
Mies nuori rivist' astui, nutturääsyn avasi harmajan, ja alta sen nyt paistoi haava, estymättä pääsyn povesta pursui virta punainen. »Kenraali, taannoin taistoss' osui luoti. Kenties jo haava liioin verta vuoti, punattomaksi posken kelmentäin. Mut vielä urhoin kera käydä voinen, maass' olin jo, mut koittaa koitos toinen mun suokaa, elvyin taas, kun teidät näin.»
Jo kostui silmä Döbelnin ja loisti: »Siis taisteluun, sa väki verraton! Se, minkä näin, kaikk' arvelut se poisti, tää Döbelnin, tää voiton päivä on. On vilja kypsää. Adjutantti, lentäin, mailta, mailta, metsän äärelt' entäin nyt eespäin, niittoon kaikki käskekää! Tääll' ei, nyt tuolla lyödään miekka vaakaan, väellä täll' ei väistyis maailmaakaan; vaan ryntää päin, ei varro ryntääjää.»
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu: »Päin, pojat, voittoon taikka kuolemaan!» Standaarin ääni ukkosena kaikuu, Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan, ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin veristä kenttää astuu sankar-innoin, heit' etumaisna Döbeln taistoon vie. Ja ennenkuin luo maille varjon ilta, on karkoitettu ryssä kankahilta, ja aukaistuna Adlercreutzin tie.
Ja taistojoukot seudult' on jo poissa, miss' ensin törmäsivät vastakkain; miss' äsken tanner välkkyi salamoissa, mies illan rauhassa nyt viipyy vain. Sitoen ratsunsa hän seisoo yksin sijalla kammon, missä vieretyksin veriset ruumiit, pirstat peittää maan. Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaasti korkeuksiin silmän luopi mies kalvan, lause tää soi huuliltaan: