Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan; siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan. Ja taistoss' eestä Kustavin taas vaari vaipui Uttihin, ja Lappeell' isä vaarinkin, mies Kaarlen aikoinaan.
Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa; mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa. Ken huonona jäis hoippumaan? Ei, nuorna kuolla eestä maan ja kunnian ja kuninkaan, on totta toisempaa!
Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan, on suosijani, suojani tuvilla tuonelan. Mut vaikertaa en huoli vaan, saa aika varren varttumaan, ma, poika kelpo sotilaan, en sorru hukkahan.
Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan, noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan. Miss' ankarimmin sota soi ja taajin taisto salamoi, en sinne käymätt' olla voi tiet' isäin astumaan.
PORILAISTEN MARSSI.
Poiat kansan urhokkaan, min verta joi jo Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan multa, viel' on Suomi voimassaan, voi vainolaisen hurmehella peittää maan! Pois, pois, rauhan askar, jää! Jo myrsky käy, jo tanner järkkyy, syöksee tykki surman tulta. Eespäin rinnan rientäkää! Meit' urhoiks isäin urhohenget tervehtää. Kaunista näin ei meillä tietä toista! Rynnätä päin on riemu rohkeoista. Eespäin, veljet! Tästä vie maan ikivanhan vapauden kirkas tie. Voittoisa lippu, lennä, loista, rientänyt ammoin sadat tappotantereet! Eespäin, te pyhät, pystyt repaleet! Viel' eivät Suomen vanhat värit rauenneet.
Koskaan, kallis synnyinmaa, sua veren alttiin vuotamatta meilt' ei' väkivalta ryöstä; koskaan kuulua ei saa, maan tään ett' omain lasten petos orjuuttaa. Kuolla urho voipi vaan, ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä. Kuolo, onni sotilaan, oi terve, kun viel' yksi voitto kamppaillaan! Taistelohon siis miehet, miekan teille. Kunnian on vain koitto kuolo meille. Taistoon tietä tuttavaa, nyt meidän aik' on, vilja kutsuu korjaajaa! Joukoille Suomen harvenneille sankarimaine maamme varjelosta jää. Eespäin, sa pyhä viiri, pystypää! Viel' ympäröi sun suomalainen suojas tää.
VÄNRIKIN MARKKINAMUISTO.
»Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?» Niin se laulu alkoi, veikko, muistan sanallensa niin; kuulin torilla, kun viimeks sattui matka kaupunkiin.
Oli markkinat, ja kadut täynnä kansaa, kalua, katsomist' ei kansass' ollut, ostoon mull' ei halua. Ilman aikojani astuin, jouduin kadun kulmahan, vaunut väen tungoksessa siinä näkyi seisovan.