Tahallaanko, pakostako noin ne seisoi, tiennyt en; kuski pidätti, lakeija karjui kansaparvehen. Mutta vaunuiss' istui herra mukavasti nojallaan, soopelinen viitan kaulus, tähtirivi rinnassaan.
Katsoin, katsoin. Tuli mieleen muisto päiväin muinaisten: tuttu muoto tuo, mut missä, milloin olin nähnyt sen? Niin, ol' ammoin Lapualla, Salmella hän sankari, silloin kapteeni, vaan nytpä korkea on kenraali.
Muuttuneen myös näytti paljon, eikä vanhuuttansa vain, muodon muutti ylväs sävy, anti arvon kukkulain. Ylpeyttäkö? Ehk'eipä; ryhti, ilme katsannon kaikki tyyntä, vaan myös jäykkää, kylmää, suurekasta on.
Aina ilostun, kun nään mä sotakumppanin, vaan nyt tuota katsoin, siinä kaikki, sydän siit' ei lämmennyt, Loista, pöyhkeile, mä mietin; muinoin yhdess' oltihin: suott' et suurennellut, loistit hurmehissas sorjemmin.
Äkkiä nyt kaikui laulu, sanat nuo ne särahti, väen hälinässä ääni kimakasti värähti; »Ystäväiset, miehet, naiset, kuka teistä kuuntelee, kuinka vanha krenatööri lauluansa laulelee?»
Minä olin yksi niitä, yksi hänen laatuaan, ja ma käännyin kärkkymättä selin herraan korkeaan, pari askelt' ahdingosta syrjenin ja jouduin näin, sotamiehen luo, jok' istui siinä virttä virittäin.
Paljain päin hän portaill' istui korkeana ryhdiltään, hattukulu polven päällä vasemmassa kädessään. Kurottaa voi kättä tätä vielä suotuun antimeen, käsi toinen oli poissa, viemä sodan viikatteen.
Ja hän lauloi rahvahalle, kutka kuulla tahtoivat. Laulu huono, palkka halpa, halvat myöskin kuulijat: pari poikaa repaleista, nuori ylioppilas ynnä minä ääress' ukon meit' on ryhmä sovukas.
Vaan ol' ylhät muistot, menneet loistopäivät laulunaan, työt jo puolin unhoitetut, urhot peittämät jo maan, oli Suomen viime taisto hällä laulun laaja taus, voittojemme, murhettemme, kunniamme kultakaus.
»Kuusineljätt' olen», lauloi, »taistelua taistellut, nälän, kylmän kestää voinut, yöt ja päivät valvonut, seissyt miessä myötä, vaikk' ei mitäkään nyt mulla tee, Uumajall' on oikeani, tässä vasen vapisee.