Siispä kumppanukset ollaan, siis käy tähän istumaan!
Kun on suurin meillä yhtä, vähemmätkin tasataan.
Mull' on kultaa, jos sa mielit, multa leivän, suojan saat,
mulle laulat laulus sorjat, mulle myöhän ilos jaat.»
Samallapa vaunuiss' istui vanha krenatööri tuo; kansa tieltä kahden puolen väistyy, kunniata suo. Kuulin, kuinka vaunut vieri poispäin, kunne katu vei, mutta kyyneliltä silmä enää niitä nähnyt ei.
LOTTA SVÄRD.
Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan raton iltavalkean luo, pian Lotta Svärdistä haastellaan,— yhä vieläkin sattuu tuo.
Juro kuinka jos kumppani ollut lie, näön leppenevän heti näät, hymyn värveeseen hyvämieli vie jo harmajat viiksenpäät.
Monet kuumat kerrat hän muistaa nuo, veritanteret voittojen taas, joilt' uupuen pois Lotan teltan luo uros saapui ja sarkan kaas.
Ja hän virkkaa eukkosta mielissään sanan, kaksi, jo naurahtain; mut myrtyy myös, jos ei myötäämään hymys lie hyvä, vilpitön vain.
Oli helmi ja oiva se eukko näät sodan tiellä, sen taata saa; vähän naurua sieti, mut kukkurapäät myös kiitosta, kunniaa.
Oli kait hän kaunis ja nuori kait? Kevät häll' oli kukkeinnaan, kun kolmas Kustavi Ruotsin mait' oli noussut vallitsemaan.
Sotamies kukan sai,—sota Suomenmaan viel' ollut syttynyt ei; ja kun rummut soi jalon ruhtinaan, Svärd Lottansa myötään vei.