Oli silloin hän kaunis. Sit' etsiä vain suun, posken puuntoa sais, ja loistoon silmien ruskeain moni sankari soeta tais.
Mut ei kevät kestä, ei kukkeus jää, Lotan jäänyt ei liioinkaan: erin kolmin herkesi hempeys tää, meni kolmannes kertanaan.
Erän ensi talvi se saaliiks saa, pian tullut ja pitkä niin, erän toisen ens' suvi sorruttaa tulipoutihin polttaviin.
Ja kolmas, vielä mi jäljell' ois, myös jouti jo mennä kai; se kyynelvirtoihin vieri pois, kun Svärd verisurman sai.
Sodan viimeisen riehu kun syttyi tään ja se taas Lotan leiriin toi, hyvä, jos edes muistaa hempeyttään hän ammoin mennyttä voi.
Mut sorjaksi viel', eri lailla vaan, sotamies hänet arvioi; ja hälle, kuin kukkana kulkeissaan, yhä vieläkin kiitos soi,
hymykuoppiin vaikk' oli parvittain jo ryppyjä leiriynyt, ja muoto jo muukin, ei silmät vain, oli mustanruskea nyt.
Sota viehätti hänt', ilot, huolet sen, mitä sattui vaihtuvin säin, ja ol' ystävä poikain hän harmaitten, rakas siks oli meille hän näin.
Ja jos veikkoja Svärdin ol' ollut ken, sepä jäänyt ei unhoksiin, oli aina täydempi sarkka sen, siks eukkoa kiitettiin.
Näin reimana, kunne jos retki toi, hän seurasi ainiaan, ja kun pyssyt paukkui ja luodit soi, ei kaukana Lottakaan.