Tuo uljas! Äsken säilänsuita päin, päin tulta, jota tykkein kidat syyti, rientonsa torjumattoman ma näin: niin nuori, voimakas,—ja hänet hyyti se hanki jo, miss' äsken sankari Bulatovilta tulet sammutti.
Mut elon-karvan kanss' ei kasvoiltaan erinnyt sielun levollisen leima, viel' oli vaalenneessa muodossaan tuo vanha, varma rauha, miehuus reima. Ma tunsin, nähdessäni kasvot nuo: 'Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.'
Ja katso! Vielä päivä neuvon toi, lipulle synnyinmaan hän säästyi vielä. Mä hänt' en enää nähnyt. Ehkä voi sun eteen sattua hän elon tiellä; tervehdi silloin: kauttas kättä lyö Stool, urhokentät, Revonlahden työ.»
Näin Stool sua muisteli, sa urhokas, mies kunniamme kulta-ajan armaan. Terveiset kätki ylioppilas, ne vihdoin virkkain alta hapsen harmaan, kun vuosisataa puoli siitä on, maas eestä noin kun astuit taistohon.
Ne ota rakkain mielin, myös sen maan ne tervehdyksen tuo, mi sinut kantoi; se lukee miehet, jotka hurmettaan sen uskon, toivon, muiston antoi. On harvenneet ne, rakkautta saa ne harvat siltä siis sen hartaampaa.
Saa kiitoksen tuo alttius rajaton, min hehku pohjan jäilläkään ei laannut, saa veri kallis, uhrillaan jok' on ajoille tuleville turvan taannut, mi meille iki-lunnahaksi luo: »Viel' uusi päivä uuden neuvon tuo.»
VON TÖRNE.
Jo oisko mainittu ehk' ohimennen mies Mikkelin, von Törne vanhus, ennen? Uroita hänkin oli harmaita ja Savon varajoukon johtaja.
Mies suomalainen juurta juurevinta, kuin vanha visarunko rustopinta; ei leikin saatu häntä hämminkiin, siin' iskua ja vankkaa vaadittiin.
Hän ties sen itse, suott' ei kansa kehu, ett' ukko Törnessä on miehen mehu: mies kannallaan, mik' arvo olikin, everstiluutnantin tai majurin.