Ma tunsin vanhuksen jo sodan takaa: samainen ryhti pyylevä ja vakaa, kuin oisi pölkky, outo luuli niin, puettu virkaviittaan, kannuksiin.
Mut sydän sykki alla pölkyn pinnan, löi uljas sydän, terveen miehenrinnan, tulisin verin, vahvoin valtimoin, ei tahran koskema, ei syömä koin.
Ja synnyinmaalle löi sen selvä lyönti;
se kelpo mies, ken sille arvon myönti.
Ja miksi? Syyn hän tiesi ilmoittaa.
Se hänen, hänen joukkonsa on maa!
Ma muistan, kuinka kesken seuran tutun häll' loputon ol' usein juoksu jutun: »Maa tää, maa parhain alla auringon», ja »kansa sellainen kuin hällä on!»
Hän hajasäärin silloin seista suosi, muut piirinään,—se hällä korska kuosi, kosk' ollut pääll' ei maan, ken kiistää vois, ettei hän suomalainen majur' ois.
Ei ylikäypää tuosta kunniastaan hän tiennyt; vaikka maailmoja vastaan pää pystyss' ottanut ois mennäkseen hän miehin, miekoin, valtakirjoineen.
Mut joskus hän, kun oikein juttu maittoi, myös suomalaisen järjenlahjaa laittoi, kuink' ollaan rehdit, mutta tyhmätkin; hän päästi päälle naurun raittihin.
Vaan annas, moitteen muu ken alkaa koki, vait! Ukko vain sen sai, ei toinen toki. Puhuja kauaskaan ei ehtinyt, jo vastaan soi: »Suu kiinni, herra, nyt!
Kysyä saanko sanasankariita, hän mist' on kansan mailta, manterilta tavannut, nähnyt kirjoista kuin tään, niin jalon, mielevän ja miehekkään.
Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta; kun luodit vinkuvat, kun sataa verta, ja sanokaa, kun näätte, tokko on mies Suomen innoton ja tolkuton!»