Soturi vanha lausui näin, sivulle verkon siirrältäin, mua kädest' otti, johti; ja kautta kylän hiljalleen vei meidät kukkapolku veen sinervän rantaa kohti, sen hempeen kastehelmiseen.
Oi ihanuutta ilman, maan! Vait oli vanhus, katsoi vaan, hän kauan vaiti pysyi; mua vihdoin, kyynel silmässään, taas kädest' otti kädellään, hymyili, hiljaa kysyi: »Maan eestä voiko kuolla tään?»
Jäin vaiti. Katse vastasi vain sisimmästä sieluni. Se riitti. Ihailuunsa hän jälleen vaipui vaieten ja kunnahalta katsehen loi kauas, silloin suunsa sai sanat, puhe puhkes sen:
»Mies nuori, ranta rannan taa täss' etehesi aukee maa, isäisi sulle suoma: kuin jalot täällä Virtain veet on Saimaan sadat saarenteet, on Vuoksen vuolas uoma, Imatran pauhu-paatereet.
Ja astu pohjan äärihin: laelta tuiman tunturin maa yhtä armas hohtaa; ja astu rantaa aukeaa sa Pohjanlahden huuhtomaa: yks Suomi silmääs kohtaa ja rintas lempeen liikuttaa.
Mut aavistatko, minne vie tää miete, mistä kyynel lie, mi herkkyy alta luomen, ja miksi mieltä herättää niin ihanaa, niin itkevää minussa tämä huomen? On viides heinäkuuta tää.
Päiv' alkaa, päivä päähän käy monesta jälkeä ei näy, mi meilt' on mennyt suotta. Ah, mulle jätti muistelon tää viides heinäkuun, siit' on seitsemäntoista vuotta; se Dunckerin vei kuolohon.
Tääll' oli kansa tämän maan, viel' on se; suureks surussaan se kasvoi, kaikki kesti; se kantaa kuormat kohtalon, vait uhraa, uhmaa, kuolohon käy raudan-rauhaisesti; se kansa Suomen kansa on.
Levossa lempeässä näät sen nyt, ei raasta vainon säät, on kalleimpas se siltä. Ma kilvoituksessaan sen näin, näin hallan, tuskan, turman säin, näin samaks silloin; miltä mun tuntuikaan jo mielessäin?
Ma näin sen verta vuotavan, näin voittavan, näin kaatuvan, en pettäjätä: mailla käy karttamilla auringon viel' urho hyinen taistohon, ei horju, vaikka vailla kotoa, toivoa jo on.