Mik' uljuus, uupumattomuus, mi miehen tunnon tulisuus, mi vakuus vaiheissansa sill' olikaan; jot' ihannoi, sanoa sankariksi voi nää miehet, tämä kansa, ja kuoltuakin jumaloi?
Mut kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: 'Niin, herra, tunsin Dunckerin.'
Kodista köyhäst' oli hän, laps salosyrjän synkeän, ei suvultansa suuri, mut tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol' lujin Suomen muuri ja ikimuistoin muistetaan.
Ja kirkkaan mainekilven tään, sen ansaitsi hän lemmellään; hän synnyinmaalle antoi sydämen iäks syttyneen, kuin morsiolle, äidilleen kaikk' uhriks sille kantoi; suur' rakkaus vei suuruuteen.
Hän kaatui; mutta kuolemaa oi suloista, kun kuolla saa noin loistehessa maineen! Ei vaivu unhon järveen hän, vaan lailla luodon vehreän hän kohoo alta laineen; ei kuolemassa kuole hän.
Nyt kukkasissa loista, maa, kesäisten vetten keinuttaa suo lehtirantaa, saarta, sa kultiin kukkulasi luo ja välkkyyn virtojesi vuo, kuvastaa taivaan kaarta heleän Saimaa-silmäs suo,
ett' ylpeästi muisto saa nyt, päivänään, sua osoittaa ja virkkaa: 'Katso maata, tuot' ihanaa, se hymyllään sai sankar'rinnan syttymään; ket' ei se lempeen saata! Hän kuoli eestä kullan tään.'»
MUNTER.
Adlercreutzin, jalon herran— sekin muisto maksaa vaivan— sotamiestä hautaan kerran saattavan näin hiljaa aivan; hatun riisui, katseen hartaan loi hän alle haudan partaan, kunne muutti rauhan multaan Hannu Munter matkailultaan.
Mont' ei muutoin saattajaksi saanut vainaan viime rata: kuopan kaivuun miestä kaksi, neljä arkun kantajata; paitsi papin, vielä huomaa korpraaleja kolme kuomaa jalon parven päällisinä,— neljäs, majoittaja, minä.