Siinä koko loisto haudan. Yllä tamineensa kulut, Munterilla neljän laudan lomass' oli soukat sulut; tyyni, vakaa multaan mennen, niinkuin elon teillä ennen, kuoloss' urho tuskin muuttui, vauhti vain, se tietty, puuttui.
Sodan vaiheista kun sousi noin nyt vainaa valkamahan, Buss korpraali puheen nousi aseveikost' alkamahan: mikä hällä suku, tunto, puhe, voima, sydän, kunto, luotu urhon luonto heti, kuuluviin Buss kaikki veti.
Hiljaa miehet mielin hartain seisoi, sai taas hymysuulla, punoin päitä viiksipartain, vainaan sarvisanat kuulla. Suurta ei se maksa juttu, jokapäiväinen ja tuttu, tuskin kostut kuuntelulta,— vaan jo Buss saa vuoron multa:
»Miehet, nyt on Munter poissa, uljas, kuulu yli muiden, uros umpisokkeloissa, alla surman ansapuiden. Sodan, marssin, taiston teistä sai jo selvän käskyn seistä, lomavuorollaan nyt loikoo, ketaroitaan rauhass' oikoo.
Meillä, jotka tulta kohti rinnan mentiin, meill' on selko, tokko päin hän käydä tohti, vaiko väistymään sai pelko, tokko kalventama kauhun keskell' oli liekin, sauhun, vaiko alla kuolon arvan vanhan kantoi vaskenkarvan.
Saapui kumppaniksi meille korven poika jäykkä, vakaa, niinkuin taatot taiston teille aina ikiaikain takaa; juro aivan juttelulta, silmässänsä velikulta: sanaa kolme ehkä erään, vaan ne niinkuin naulan perään.
Suku kaikki sotamiessä eli, kuoli, yhtä luuta, alimmassa arvon tiessä, miekoin haastoi, säästi suuta; kerran Kaarle Kahdestoista korotti jo yhden noista korpraaliks,—se sattui satu; alaspäin taas siitä latu.
Moni virkaan äkkinäinen kotiin kauan kaipaa, suree, miel' on ange, allapäinen, kunnes aika luonnon puree. Munterinp' ei ollut nulo Kustaan lipun alle tulo: oli, vaikka vasta tuotu, soturiksi niinkuin luotu.
Joi ja kivääriinsä raamun iski iloss' ensi illan; vääpelipä tulless' aamun tomutteli turkinvillan, virkkoi: 'Ällös olko arka, näin on virka, poika parka! Jokos norjuit?' Hannu vastas: 'Kyllä, kiitos parkinnastas!'
Siitä suuttui viinan maistoon, ain' ol' uuras, virkku, rehti; heti menness' ensi taistoon luodin olkaan saada ehti. Döbeln kuuli äänen inhan, vinkaisevan lyijyn vinhan: 'Pojat, puraisiko paarma?' Munter virkkoi: 'Tääll' on naarma.'