Vaan miksi ukko nyt pauhaa, lyö jalkaa kuin vimmattu mies? Eletäänhän keskellä rauhaa, melu tuommoinen mitä ties?
Älä huoli, ei vaaraa tässä, älä tuost' ole milläsikään; tavan ainaisen näet tässä, näet Essenin harmaapään.
Jo huutaa hän raittihisti, syyn virkkavi selvälleen: »Sinä, Matti, senpäiväinen risti, lopun nyt sinust' oitis teen.
Vai vartoa näin unes tähden iankaiken tässä mä saan! Vai tiennyt et, milloinka lähden joka aamu ratsastamaan!»
Ja tallista renki se pikaa nyt raudikon uljaan toi; hän ei nukkunut, siin' ei vikaa, ylen varhainpa nousta voi.
Hän ääneti, otsin ylpein, toi orhin porrasten luo. Tuli, leimaus! Vaahdossa kylpein jalo ratsu nyt värjyi tuo.
Alas astunut porraslaudat on kenraali aimo—häll' on ajoviitta ja kannusraudat; hän vilkaisi raudikkohon.
Hän seisoi liikkumatonna, ei uskonut silmiään: »Näkö pettikö mun, sano, konna, sun tyotäskö tuo, mitä pään?
Mut jos kudot valheen viekkaan ja mulle nyt syötät sen, niin lähden ja tartun miekkaan ja pääs heti halkaisen.»
Vaan Mattipa, tuo sotamiesi, hätäpoika ei ollutkaan, teon tehnehensä hän tiesi, päti myös teon vastaamaan.