»Vai valheenko turvin tulla!
Jo luulokin hävettää.
Syy vaikk' ois suurempi mulla,
vale tuskinpa heltiää.
Näin kasakan tuossa mä tiellä,
hän kerskasi virkustaan.
Noin vainko, se mun piti niellä?
Heti läksin mä kilpaamaan.»
Von Essen, vanhus sorja, tuli hehkuva rinnassaan, lumipäinen, kookas, norja, hän kimposi kiukuissaan:
»Pois, lurjus», huusi hän, »luista taas talliin, pois hepo vie ja myötäsi tuo, se muista, paras ruoska, mi siellä lie.»
Tuo Matti on mies, joka kesti, kun kentällä luodit löi, oli kruunulta ruoka ja pesti, nyt Essenin leipää söi.
Hän ääneti läksi alas, vain silmä se salamoi; saman tien hän läksi ja palas, hän vankimman ruoskan toi.
Toi, tarjosi käskijälleen: »Sotamies olin myös mä kai, panin paukun paukusta jälleen, ken iski, se vastaan sai.
Jos orhinruoskaa nyt saankin, kun tein miten parhaiten, niin potkaisenpa mä vaankin, kuin orhi mä potkaisen.»
Uhan kuulee kenraali, astuu taapäin ihan suoranaan. Ei suututa häntä se vastuu, vait miestä hän tarkkaa vaan.
Ja min katsoi hän miestä kohti, sen korkeni vartalo, ja min vaieten viipyi, jo hohti, jo selkeni katsanto.