»Mies, kuules», huusi hän, »mistä sait moisen sa miehuuden? Se on aioista entisistä, nous keskeltä hurmehien.
Ei mulle se tuntematonta, hyvin tunnen sen ennestään; yht' uljaana monta, monta näin kuolemanhetkellään.
Sen näin mä, kun lippua Suomen sees liehutti voiton sää, sit' ei murtanut murheen huomen, ei jäätänyt pohjan jää.
Ja kuinka, kun miehen lailla sinä reimasti käyttäyt noin, noin katsot pelkoa vailla, sua ruoskalla herjata voin?
Jumal'auta, sittenpä vasta en kehtais mainitakaan sitä joukkoa urhokasta, jota johdin ma taistelemaan.
Hae jostakin kelpo veikko, lasi kunniaksemme juo, hae yhtä yrmeä peikko, kas tuoss', ota tukaatti tuo!
Ja kiitos, kun muistoa sorjaa sinä elvytit taas ja kun niin olet tuimaa miestä,—ja korjaa nyt koipesi helkkariin!»
Hän pyyhälsi silmäkulmaa, näkö kai kävi himmeäks, ja näyttäen muotoa julmaa pois pyörähti, sisään läks.
Saman tunsin urhean herran jo aikoja taaksepäin, tuon saman von Essenin kerran Savonmaassa ma sotivan näin.
Oli nopsa hän muutoin kyllä, vaan nyt tuli peijakkaat. Vilun tähden häll' oli yllä sudennahkat ja vuotikkaat.