Samoin myös käy matkanteko, totta kai, pysähti tai kulki, saman naurun sai; nauraissa, se tietty, ruoskat roiki lomaan, konsa konin vuotaan, konsa ukon omaan.
Vanha asu, vanha vauhti pysyi vaan, Spelt on auttamaton, yhä ennallaan; ukon virkanuttuun ruosk' ei pysty mikään, nahka paksu Harmon virassaan niin ikään.
Siikajoelle näin viimein joudutaan, jäljell' isänmaast' on jäinen kolkka vaan, jää jo saaliiks sekin, turha estää koittaa; vaan voi vahva murtua, voi heikko voittaa.
Ennen iltaa ensi taisto taisteltiin, paon päivä voiton päiväks saatettiin; aalto ajettu taas taapäin kuohahtaapi, virta kääntyy, vainottu nyt vainoaapi.
Käy mies mieheltä jo sana riemuinen:
»Valmiit olkaa valjetessa huomisen!
Väki, kuormat kuntoon vielä ennen yötä,
etelään tie reipas ensi koiton myötä!»
Kaikk' on tehty, yö on, rauhass' uinutaan, nuori Blume vänrikki ei maannut vaan. Innon tuli hehkui mieless' urhoisassa, rauhaa tuvass' ei hän saanut ahtahassa.
Ulos astui. Hiljaist' on ja pimeää, tyynet, kylmät taivaan tähdet kimmeltää; koitteen juova vain, jos katsoit itää kohti, metsän latvoilla jo vaaleana hohti.
Näkyviss' ei ketään, rattaat, kuormat vaan hevositta, pohjaa kohden, paikallaan: kaikki muuttumatta, vanhallaan, kuin jatkaa mieli edelleenkin entist' oisi matkaa.
Entistä?—Ei sentään, ero pieni on, vaikk' ei heti näy se puhki pimennon: käännettyinä, hepo valjahissa, siellä rattaat perimmäiset seisovat jo tiellä.
Mies on ohjaksiin jo käynyt kärryin luo.
Blume silmiään ei usko,—Speltkö tuo?—
Joka halki Suomen nyökkyin ajaa nyhti!
Päätään korkeampi on nyt äijän ryhti.