Suora on kuin nuori vanhus varreltaan, hopeoina valkohapset harteillaan, nenä pesty, leuka sileäks on tullut, kirkkaamp' yöllä muoto, kuin on päiväll' ollut.
Nuori Blume järin ymmälle jo jää:
»Mikä ihme nyt, mist', ukko, muutos tää?
Sinä, nokisin ja laiskin nuhjus ennen,
sinä siisti, valmis muista eelle mennen!
Noen, pölyn ken sun kaapi kasvoiltas, kamman hallavaan ken tunki tukkahas? Ken—se kumminta—sun valveille on saanut, jok' et päivisinkään torkkumasta laannut?»
»Nuori herra», vastas ukko juoheaan, »verkkaan matkaa mies, kun jättää oman maan. Oma kansa pakoon kurjasti kun kulkee, parempi, kun valvo ei, vaan silmät sulkee.
Vanhan naamani miks oisin pessytkään?
Häpeä vain siin' ois nähty selvempään.
Kärsin pilkan, kärsin tiuskeen ilman tenää;
kannoin murhetta ja kannoin mustaa nenää.
Nyt -on toista, joukkomme on taistellut, Suomi avaraks on meille auennut, nyt on tahra poissa kunnialta maamme, puhtaan, kirkkaan otsan jälleen näyttää saamme.
Rumpu kohta käymään, miehet kokohon!
Yö on mennyt ohi, kirkas päivä on!
Juostiin, kun ol' aika laata juoksemasta;
jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta.»
WILHELM VON SCHWERIN.
Ja everstiluutnantti Drufvan pois lepo karkoittuu: »Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois, nyt murtuu muu. Vihamiehen tuolla jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja seista ja viime mieheen mun taistella käsketään!
Ja jos tuoll' edes ääressä tykkien uros vanha ois, tulen, ruudin tuttava turkanen, johon luottaa vois; mut ei, viistoistias poika nyt sun on hento ja hieno, on kreivi Schwerin muka vastaava patterista,— mitä lapsista sellaisiin!»