Elinpäivänä riemua ollut ei hän maistanut varkainkaan; elon kylmyys kyynelet varhain vei jo pois hänen poskeltaan.
Kevät, aurinko kerrankin pilkettään sydänroutaan tuohon nyt luo, ja sen lämmössä hillitön lähteistään jo kuohuvi kyynelvuo.
»Ja jos hyvän, jos pahan päivän saan kera kestää sankarien, olen valmis taistohon, kuolemaan; sois Herra jo huomenna sen!»
VELJEKSET.
Sua Wadenstjernan nimi kammottaa, tarua julmaa tarkoitat siis tuota, kuink' elon myrskylt' etsii valkamaa, mut yöhön, viluhun taas vierrä saa pois sysättynä veli veljen luota!
Käy joskus Joutsijärven tienooseen; taloa siellä ikikoivut varjoo. Ol' yö tai päivä, myöhään, varhaiseen, siell' aina suojan auliin vierailleen Juhana Wadenstjerna vanhus tarjoo.
Totisen uskon, suoran sydämen hänessä huomaat ensi katsannolla, ja hyv' on olla sun, niin rauhainen, kuin alla oman kotikatoksen ja oman taaton turvissa on olla.
Nimeä yhtä karta vain!—Kun vois sen iäks unhoittaakin!—Sit' ei sanaa, jot' ei hän tyynnä kuunteleva ois, mut: Viapori—pois se nimi, pois, se rauhan rikkoo, mieleen myrskyn manaa.
Mi muinoin tenhos hänen sydäntään, maa, kansa, kansan kunto, voima, väki, mi hengen nosti lentoon, liekintään,— tuon haudan kuiluun kaikki häpeään ja pilkkaan, sortoon poljetun hän näki.
Ja siksi vielä järkkyi vanhus tää, jos vain sen haudan nimenkään hän kuuli, siks sielussansa haavaa kirveltää ja harmi tuima hapset heristää, jos Viaporista vain hiiskuu huuli.