On ilta myöhä, kolkko, talvinen. Tuo vanhus, jonka omantunnon rauhaa ei syy, ei pelko kalva, hiiloksen edessä istuu, tyynnä kuunnellen, kuink' ikkunoita piesten tuisku pauhaa.
Hän yksin istuu, jätti nukkumaan juur' ikään rakkaansa hän Herran huomaan, kun häiriytyy hän lepohaaveistaan, kun ovi aukenee, mies lumissaan siit' astuu anoen yösuojaa suomaan.
Hän katsoi, katsoi. Sydänkammion lävitse viilsi kauhun väre jäinen. Ei ole outo vieras, veli on, laps samain vanhempain, tuo suojaton, tuo hänen majaans' yöksi pyrkiväinen.
Se veli hälle, veljesjoukostaan ol' isän kartanossa kasvajoista, juur' ollut rakkain entisaikanaan, nyt heistä viimeinen, ja kertaakaan ei nähty vuoteen yhdeksähäntoista.
Mut syytön muukalainenkaan ei jäis niin viipyin kuin tuo vieras oven pieleen, niin ääneti ei outo tervehtäis, niin pelon-arkana ei väräjäis, kuin pelon toi nyt veli veljen mieleen.
Ei äänt', ei sanaa. Hetki hetkeltään sai tulla, mennä niinkuin kuolon mailla; etäältä vihdoin vieras, silmissään vetoomus mykkä, kohti veljeään sylinsä avaa rukoilevan lailla.
Sydämen kieltä hetken kiitämän tajusi toinen, hetken järkkyi, horjui. Vilaus vain, jo seuraavalla hän jää-tyynnä kääntyi, sylin pyytävän vain viitaten pois tyköänsä torjui.
Hylätyn ääni vihdoin värähtää syvästi, kolkosti, kuin huokais hauta: »Oi veikko, poista rinnastasi jää, äl' ylenkatso lohdun etsijää: näät murtuneen, pois laske poltinrauta!
Niin, synnyin syytä, herjaa kantamaan mä myös sen päivän, jona heittäyivät veristymättä miehet Suomenmaan, ja ennenkuin lens' siihen luotikaan, jo Svean uljaan linnan pettäin myivät.
Mut voinko murtaa minä sulut lain, anastaa ohjat kohtalon, mä heikko? Minunko nousta tuli? Minun vain? En noussut, siis—niin virka—tahran sain, mut vihall' älä muserra mua, veikko.»