Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies, jonk' entää katse maita, meren aavaa? Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies kädessä miehekkäässä miekka tuima ties urosta, kaikki sotilaan on kaavaa. Hän yksin seisoo, ilman saattajaa, nuor' asemies aik' ajoin ainoastaan tuo viestin, saapuu, pois jo samoaa; mutt' eessä, takana on, turmaa, kuolemaa uhaten, sotajoukko toista vastaan.
Niin talvenkolkkona kuin ruumis paareillaan nyt tuossa Siikajoen seutu makaa; mut kolkompi on nähdä sota Suomenmaan, tuo kurja kulku pakoon kunniattomaan, ja kuulla ryssäin pilkkanauru takaa. Se syynä, miksi urhon otsall' on yön synkeys, se tumman varjon tuotti kuin huolihunnun jaloon muotohon; hän näkee: uhriks Suomi, äiti turvaton, nyt jää, se pettyin poikihinsa luotti.
Se mies, ken tuhon näkee, kaiken tuhon tään, hän vakaan velvoituksen äänt' ei kiellä: uskollisempaa poikaa maali' ei milläkään, hän vaarat koitti, soti, voitti, verellään jo nuorna kentät kastoi maineen tiellä. Näät hengen, mit' ei riemut, murheen säät, ei korkeat, ei halvat murra, voita, min lentoon nosti myrskyn tuulispäät, sa Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman, näät, kuvia silmä, sielu täynnä noita.
Ja juuri hänen käskystään taas alkaa saa tuo synkkä ilve: tietä poloisinta vain mennä, poissa toivo, lepo, kadottaa kaikk' askel askelelta, maine, isänmaa, vain pakahtunut mit' ei itke rinta. Vain pakoon käskeä, ei taistohon, aseena toisen tahdon, taas hän saikin; jo valmiina häll' altis joukko on,— mut ei, on paon valta vain, ei ottelon, kuin ollut ennenkin on päivin kaikin.
Hän näkee sotarinnan taajan; tasapään hajoovan jälleen, pirstaleiksi mennen. Hän tuntee joka parven, ruodun väestään, sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään, ei yksin tänään, vaan jo kauan ennen. Hän tietää: askelt' ei se häpeän käy täynnä johon käsky tuo sen työnti, on jalka raskas joka rientäjän, ja rinnass' asuu haava harmin jäytävän; mi tuimemp' on kuin tuonen miekan lyönti.
Ja väki tuo! Ol' ammoin, päivin paremmin, hän kokenut sen kuntoa, sen voimaa, kun riemull' eestä kolmannen se Kustavin tulehen riensi; murtuneihin riveihin uraansa piirsi hurmeen purppuroimaa. Niin sama hällä nytkin väki ois, uus polvi vanhaa juurta miehekästä, hän tietää, mitä sois se, mitä vois, siks synkistyin hän näkee, kun se väistyy pois ja otsa ylväs painuu häpeästä.
On lähtenyt jo Döbeln vihan-vimmoissaan, rivinsä Palmfelt järjestää jo kulkuun, tuoll' laskee Gripenberg jo miekan voitokkaan. On hetket kalliit. Vihollinen laumoillaan jään yli ryntää saartain tietä sulkuun. Mut Adlercreutz viel' alallensa jää; on yksi toimi valvottava vielä: joen jääll' on pataljoona jäykkäpää, se lähde ei, sit ei voi käskyt käännyttää, se luona lippunsa vain seisoo siellä.
Sen johtaja jo kehnoon väsyi väistyntään näin kenttä kentältä,—se riittää sai jo. Vakaana, vait hän seisoo joukkons' eessä: pään paolle pannut on, nyt käy hän ryntäämään, jos ei, niin siihen paikkaan jää. Ei aio hän mennä Turjan hyihin turtumaan, ei, ennen surman suokoon taisto kuuma; ei jää kuin lastu vetten vellontaan,— ei, miesnä kuolla, miesnä kamppaeltuaan, niin johtajan, niin joukonkin on tuuma.
Von Hertzen on se.—Tuttu kenraalille tää on joukko, estää tahtoo hän sen turmaa; on lapsi saman seudun hän kuin miehet nää, hän kutsuu, käskee, rukoilee, mutt' ei, ne jää, ne uhmaa häntä, kuin ne uhmaa surmaa. Mik' ihme! Mieltä eikö vimmaan saa tuo uhmailu? Ei, ihastus sen täyttää: se silmän seestää, otsan kirkastaa, povessa valloillaan jo liekki leimuaa, ja kajastuksen siitä kasvot näyttää.
Vain tuokio, niin liekki tuo on levinnyt, niin kauas singoten, kuin silmä kantaa. Lähetit lentää, viesti viestin jälkeen, nyt, takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt, on rynnistänyt Hertzen vasten rantaa. Kaikk' esteet murtaa voittokulku tuo, on katkaistu jo sotavoima suuri; päin tunkee Turun urhot, joutuu luo jo Gripenberg, soi hurraa, Hämeen pojat nuo käy kohti rivit vankkana kuin muuri.