Tuoll' Essen uljas, miekan tuttu, rinnallaan on Ramsay, Heideman, ne kilvan koittaa! Kas, kuin ne ryntää yli hurmehisen maan! Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan ja sadat muut, heill' eikö voimaa voittaa! Jo vihdoin loppu pakko lohduton, jo seppelsorjat viittaa maineen radat: häpeä pitkä, pitkä ollut on, nyt kunnian jo huomen nousi hohtohon, nyt tehdään työ, min muistaa vuosisadat.
Viel', uljas turhaan, sotajoukko vastustaa, jok' ennen kohdannut ei tiellä tenää. Ei kammota Rajevskin tulet: raukeaa nyt nimi, äsken kuulu, peljätty, jo saa sen loisto lopun, tenhoa ei enää. Mut vielä koitos. Sijaan lyötyjen viel' uudet laumat vyöryttää hän voipi, jo talttuu vauhti Suomen urhojen; mut kuule: hetki hetkelt' yhä paisuen, nyt Porin uljas marssi kaukaa soipi.
Hän saapuu, Döbeln, kutsun saatuaan hän rientomarssiss' ehti ennen aikaa. Soi sävel tuttu, vastaan riemuin hurrataan; hän näkyy—Adlercreutz vie hänen rinnallaan päin joukot, täynnä innon jumal-taikaa. Viel' liekkii taiston lieska tuokion, jo toisella on sammunut sen palo; taas Siikajoen tanner meidän on, on maine verell' urhoin pesty, tahraton, on ensi voitto saatu, suuri, jalo.
Hän, jolle synnyinmaansa liekin rintaan loi, mi hyyn ja hangen keskellä voi kestää, jok' iloll' alttiin verens' eestä Suomen soi ja, kaiken horjuessa, urhovoimin voi häpeän maamme mainehelta estää, hän lepää. Rauhan saanut sankar' on, maa Svean hänet kätki turvahansa; myös siellä käydä jalon taistelon hän sai, eik' aatos nää sen ajan koittohon, kons' ylväs hänt' ei muista Svean kansa.
Mut sankarmaassa uljaan unhoittaa jos vois töilt' uljaammilta aikain vaakalauta, jos sydänt' enää nimensä ei haltiois, hyljätty kilvin kulunein jos ammoin ois jo uskollisen suomalaisen hauta; ei kuole mainehensa silloinkaan, ei, yli aaltoin ylpeällä mieliä henkensä rientää syliin synnyinmaan: se urhopoikaans' unhoita ei konsanaan, tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.
End of Project Gutenberg's Vänrikki Stoolin tarinat, by J. L. Runeberg