Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat, että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja sanoi:

— Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet onnistumisesta!

— Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!

Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan varsinaisessa merkityksessä.

— Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.

* * * * *

Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara uhkaisi.

Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.

Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja, varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa. Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella. Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren pinnan tasalla.

Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin — tammikuussa 1592 — kävivät venäläiset suurella miesvoimalla Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut, hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen olivat rakennetut.