Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt, että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.
Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta, olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut, silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.
— Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.
Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.
Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.
Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly. Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.
Kun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.
— Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly kitkeröittää kulkkua.
— Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä. Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta, sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.
— Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.