Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa, ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.
— Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.
— Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.
— Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.
— Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.
— Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi ne talonpojalle.
Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä sisään.
— Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan paikan.
Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui istumaan rattaille.
— Onko teillä kirveitä?