— Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!
Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.
Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan, kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset kyljet kimaltelivat auringossa.
— Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha huovi äkkiä: seis!
— Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla. Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen välissä.
Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja, hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.
— Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.
Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.
— Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja. Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä vasta tarvitaan.
Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille. Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.