— Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.
— Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.
— Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä maksaa siellä kuusi tukaattia.
— Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi joku nureksien.
— Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä
Pietari Stolpe pitää huolen.
Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa oli nähnyt itse kuninkaankin.
— Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?
— Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat, on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.
Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan. Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua pääsisi valtaan…
* * * * *