Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta, kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi, kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.
Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.
Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan. Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan, eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan. Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.
— Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.
Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.
Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän enää vitkastellut.
— Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä, vihollinen lähestyy.
Siinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.
— Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien välissä.
— Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana. Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne ovat!
Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.