— Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat hevosen kaulalla.
Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea päättää, oliko se nainen vai mies.
Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä väijyjätkin. — Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää! ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului hänen jymisevä äänensä komentavan.
Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta, missä murros ei vielä ollut valmis.
Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.
— Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen ulkopuolella.
Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset, ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.
— Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.
Tämmöistä ei enää tule!
Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä. Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän metsään päin huutaen:
— Auttakaa! auttakaa!