Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.
Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia alkoi säälittää.
— No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.
Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.
Vanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat kaupungissa.
— Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.
— Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa, kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.
— Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.
— Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.
— Vai niin, rikasta väkeä vai miten?