— Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.
Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan, arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:
— Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on meneteltävä.
— Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud, joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.
— Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.
Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä aseet.
Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.
— Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.
— Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli pelastunut.
Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti: