Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä, jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen toivottomuutta ja alakuloisuutta.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa. Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa, joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista töistä syytettiin.
Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.
— Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti, heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois lahjoittaa.
Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.
Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja anteeksiantoa.
Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi heltyvän.
— Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi herttua.
— Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja verettömiltä huulilta.
— Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että tuomaritkin tekevät samoin.