Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.
Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.
— Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä. Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle, missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.
Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin, jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.
Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan veritöistäsi!
Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli tai pöytä olisi kaatunut kumoon.
Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset valtiollisista rikoksista.
Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä missään johtavassa asemassa.
Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku. Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.
— Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto, uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan sinun kaltaisista miehistä.