Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa. Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.
Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan, mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi teilattaviksi.
Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin taas vietiin.
Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.
— Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin.
— Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra, kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.
Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen isänsäkin veri oli vuotanut.
Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa, pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.
Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja tehden herttuan nimen peljätyksi.
Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.