— Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät levollisiksi.
— Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön. Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.
— Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?
— On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen, ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää, muuten se pysyy.
— Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. — Mikä ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.
— Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja alennus!
— Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.
— Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.
Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean salmen Tuppuran laajalle selälle.
Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka kohosi yli metsien.