— Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.
Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä, valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa, maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus, joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet saivat totisen ilmeen.
Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti vastasi hän:
— Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.
— Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä, vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?
— Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen, mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne, jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on ihminen itse asetettu.
— Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut, ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän katseen Antonioon.
— Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.
— Ja mikä se olisi?
— Se on velvollisuus.