Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan. Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.
Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.
— Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!
— Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin
Gertrudille.
Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä, jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako, näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:
— Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.
Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla puolella häämöitti Kiiskilän manner.
Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan. Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä. Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli muiden matalampien asuntojen.
— Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.
— Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.