Loppu.
Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun 10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia. Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.
Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan. Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita, tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa. Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.
Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan, ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.
Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella. Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.
Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.
Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja tulosta.
Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin. Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.
Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati. Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause: "Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.
Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.