Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja läksi myös itse levolle.
Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren, majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään purjehtijaa selällä.
— Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..
— Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.
Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.
— Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?
— Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään merellistä ja suolattuja hailia.
— Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?
— Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa, kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.
— Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?